AJATUKSIA VUODELLE 2017

Pakko varoittaa etukäteen, että tämänpäiväiseen aiheeseen mennään niin sanotusti mutkan kautta. Tästä postauksesta ei siis löydy listaa siitä, miten aion syödä enemmän kasviksia ja vähemmän suklaata, vaikka siitäkin olisin voinut kirjoittaa. Haluan ensin kertoa, miksi tästä vuodesta tulee minulle tärkeä.

Olen aina ollut suorittavaa tyyppiä. En ehkä kovinkaan kilpailuhenkistä – sitä minun ei ole tarvinnut olla, koska ankarin tuomarini on aina ollut omien korvieni välissä. Pienenä en esimerkiksi voinut mennä luistelukouluun, koska en osannut luistella etukäteen. Ei auttanut, vaikka äiti selitti, että sitähän sinne kouluun mennään opettelemaan. Minun olisi jo viimeistään toisella kerralla pitänyt osata tehdä piruetti ja sirklata takaperin.

Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, miten elämässäni monia asioita ovat – useimmiten siitä syystä, etten itse keksinyt muutakaan vaihtoehtoa – ohjanneet aika pitkälti muiden asettamat tavoitteet, eivät sellaiset joita olen itse asettanut.

Monella tapaa olen ihan onnellisena ja tyytyväisenä suorittanut elämää autopilotilla sen sijaan, että tietoisesti tekisin valintoja ja kuuntelisin sitä, mitä oikeasti haluan. Ja vain siksi, että olen tottunut suorittamaan asioita. Mitäs siitä etten tiedä mitä itse haluan, suoritan nyt tämän ensin loppuun ja mietin sitten.

Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö olisi elämääni enemmän kuin tyytyväinen. Olen saanut hienoja mahdollisuuksia ja kokemuksia toisensa perään, ja olen niistä äärimmäisen kiitollinen. Mutta alan olla sitä mieltä, että suorittaminen on nyt nähty.

Tukka putkella menemiseen, aivottomaan suorittamiseen ja läsnäolon puutteeseeni heräsin huomatessani sen, miten syön. Koska olen vuosia ollut ammatissa ja työympäristöissä joissa mennään asiakkaan ehdoilla, olen oppinut hotkimaan ruokani ja syömään sen mitä edessä on, koska välttämättä muuta ravintoa ei työpäivän aikana ehdi syödä, tai muita vaihtoehtoja ei ole. “Me syödään kuin ajokoirat”, totesi puolisoni kerran, kun jälleen olimme hotkineet lounaamme alle vartissa, ilman mitään erityistä syytä tai hoppua. Miten sitä ehtii nauttia ruoasta tai yhtään mistään, jos ajatukset ovat jo miettimässä seuraavaa hommaa tai huolehtimassa turhaan jotain, mikä ehkä saattaa tapahtua?

Työni on sellaista, että asia jota olen tekemässä keskeytyy yleensä muutaman minuutin välein, kun väliin tulee toinen asia tai keskustelu. Meilit, puhelin, asiakkaat, kollegat – kaikki ihania ja keskittymiseni arvoisia. Pahimmillaan ja parhaimmillaan kesken on monta pientä ja isoa juttua, joista mikään ei voi odottaa. Ei ole hetkeä, jolloin olisin suljetun oven takana. Paitsi vessassa, jos sinne ylipäätään ehtii.

Olen siis olosuhteiden pakosta ässä priorisoimaan. Kuitenkin ikuisena haasteena on isompien kokonaisuuksien aloittaminen ja loppuunsaattaminen. Se on äärimmäisen haastavaa, koska omaa työrauhaa ei käytännössä työpaikalla ole, ja työpäivät ovat jatkuvaa “tulipalojen sammuttelua”.

Viime keväänä leposykkeeni huiteli lähempänä sataa ja ajatukset poukkosivat jatkuvasti. En saanut nukuttua, ja päivät menivät ohi kuin huomaamatta. Ikkunan ulkopuolella oli kaunis auringonpaiste ja kuivat kadut, joita olin niin pitkään odottanut.

Ne muuttuivat vehreäksi Helsingin kesäksi, mutta minä olin useimpina iltoina ihan lamaantunut. Fyysisesti ja psyykkisesti täysin poikki. Aivoni eivät toimineet täydellä teholla, mutta mikä vieläkin pahempaa, ne eivät myöskään antaneet minun rauhoittua.

Tuntui, etten poistunut kotoa viikkoihin muualle kuin töihin. Olin jonkunlaisessa välitilassa monta kuukautta. Kuin kuopassa, jossa tavallaan ei ollut mitään hätää, mutta jossa harmaa möykky olkapäillä oli niin raskas, että en jaksanut kiivetä takaisin ylös, sinne Helsingin aurinkoisille kaduille.

Tämä ei toki johtunut pelkästään työstä, vaan myös kaukosuhteella ja monella muullakin jutulla oli vahvasti näppinsä pelissä. Tuolla hetkellä en ajatellut stressin vaikuttaneen minuun juurikaan. Ajattelin vain olevani väsynyt ja laiska.

Viime syksyn aikana opintovapaalle jäätyäni olen huomannut, miten iso rappeuttava ja lamauttava vaikutus tuolla kaikella on ollut pidemmän päälle.

Pikku hiljaa on alkanut tuntua, kuin joku olisi avannut ikkunan. On kuin olisin herännyt horroksesta – aivot pursuavat ideoita ja ajatuksia, joille minulla on tällä hetkellä kaikki ovet auki – vaikka ulkona pakkanen paukkuisikin.

Harvoinhan elämä on helppoa, mutta on jännä miten tällaiset asiat huomaa vasta jälkikäteen. Ehkä sitä yrittää vaan pitää kuopan reunasta kiinni niin pitkään kun jaksaa, vaikka jakkarasta jalkojen alla on sahattu yksi jalka irti ja toinen on irtoamassa.

Tämän pitkän alustuksen kautta varsinaiseen päivään aiheeseen, siihen ainoaan uudenvuodenlupaukseen, jonka teen.

Haluan tänä vuonna kuunnella herkemmin itseäni ja omia fiiliksiäni. Olla tietoinen omasta olotilastani ja ajatuksistani. Pysähtyä huomaamaan ne, ja toimia vasta sitten.

Ai niin, täytän tänä vuonna  k o l m e k y m m e n t ä . Mitä hittoa, jo nyt?

2016 was not an easy year. This year I’m turning the big three-oh and my only goal is to be healthy and happy.

Save

FOLLOW MY ADVENTURES: BLOGLOVIN | FACEBOOK | INSTAGRAM