LIVING IN A LONG DISTANCE RELATIONSHIP: EXPECTATIONS VS. REALITY

Dubai Marina

I have lived in a long-distance relationship since January this year. Getting into it, I didn’t have much idea what to expect. This post is about those expectations and what the reality has turned out to be.

Long distance relationships are all unique, just like the couples living that reality. That being said, I don’t want to make any generalizations, I’m simply writing this from my own experience and point of view.

Most people would probably assume that long distance relationships are the epitome of misery. Why would you want to choose to share your life with someone and then end up living apart from each other? Well, sometimes life just throws stuff at you and you want to take that challenge. That’s what happened to us.

Going through the transition, there were actually just two things that filled me with uncertainty and dread. The first one was how the change will affect our daily lives and how we will cope with that change. Second, I wondered if I will end up bawling my eyes out every night on the couch.

A short answer to the latter is that I did on a couple occasions, but I would have been more alarmed if I hadn’t. But not every night, nowhere near that.

For the first one the answer is a little more complicated. In the beginning of the whole thing, I was expecting that on my way back home alone from Dubai I would end up crying the whole flight.

Instead, the worst part was getting through the front door – the front door of OUR home – alone. Let’s just say the feeling got progressively worse from there and by the next morning I had a tiny meltdown. Good news though, that was the lowest I have felt in these eight months.

As I mentioned, I tried not to have too many expectations for the new situation we were getting into. I wanted to take it one day at a time, and felt this was the main thing I wanted to focus on. The biggest change in my daily life was getting used to the fact that now I was getting out of bed alone, grocery shopping for me, myself and I, and listening to the dial tone of Skype a lot, as opposed to doing these and many other things together on a daily basis.

Then there’s the part of keeping in contact and trying to avoid those feelings of being alone. First of all, thank goodness for Whatsapp and Skype. Using the good ol’ letter-delivering pigeons or even regular mail I would have gone nuts, let me assure you. We Whatsapp all the time and try to talk on Skype at least once a day. Sometimes days are so busy though that we might miss each other for a day or two and not have the chance to speak that much. That takes a toll on a person, sure, but it’s not the end of the world. Just a reminder to be grateful.

Do I feel alone, then? Sure, sometimes. Sharing a home with your best friend and then transitioning to living alone and only seeing each other every month or so is hard.

I try to make the most of my time “alone” and to spend more time with my family, friends and myself. That is an awesome thing that I have immensely enjoyed. Instead of crying my eyes out on the couch every night, it turns out I had a lot to learn. And for those lessons, I am beyond grateful.

After eight months of living more than 4000 kilometres apart, I’m proud we have taken the challenge. I’m even more proud and grateful that I have a relationship where I have never, not once, had a thought cross my mind that we might not make it through this as a couple.

We decided on this together and we are in this together. It doesn’t mean we love this or would choose to live like this for the rest of our lives or even a couple of years more. It means that for the time it’s required to do this, we will make it through.

If you are ever faced with a situation where you would need to consider a long distance relationship, I strongly encourage you to even consider. Could you do it, if you really, really had to? Because if you are able to do even that, it means your relationship has a stable foundation and you trust your partner. And that, my friend, is a gift like no other. 

Living in a long-distance relationship has reminded me to live in the present and live with intent. Choosing to live in this kind of situation will teach you so much, both as individuals and as a couple. Enjoy life, enjoy the time alone. That will make you appreciate your time together as a couple even more. I wouldn’t do this for the rest of my life, but it has definitely been another lesson and adventure.

It's Selja | What is it like to really live in a long-distane relationship and why we decided to.

Tämä blogi sai alkusysäyksensä elämänmuutoksesta, joka tapahtui tämän vuoden tammikuussa. Etäsuhteeseen siirtymisen mukanaan tuomat muutokset arkielämään mietityttivät etukäteen, joten ajattelin tällä kertaa kirjoitella siitä, miten kaukosuhteessa elämiseen liittyvät ennakko-odotukseni ja todellisuus ovat kohdanneet. Jokainen suhde ja pariskunta on erilainen, joten kirjoitan omista kokemuksistani ja omasta näkökannastani.

Miksi ryhtyä kaukosuhteeseen, varsinkin jos on vaihtoehtoja? Miksi haluta elää tuhansien kilometrien päässä puolisosta, jos parisuhteen idea on jakaa arki yhdessä? No, joskus elämä heittää eteen mielenkiintoisia vaihtoehtoja ja haasteita, joihin haluaa tarttua, vaikka ne olisivatkin toisella mantereella.

Näin kävi meille. Joskus haluaa hypätä tuntemattomaan, vaikka helpompiakin vaihtoehtoja olisi. Elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolella, vai miten se menikään? 🙂

Etukäteisodotukseni kaukosuhteessa elämisestä kohdistuivat eniten juuri siihen, miten arkielämä muuttuu ja miltä tuntuu elää sitä yksin, kun on useamman vuoden jakanut sen toisen kanssa. Toinen – ehkä ei niin realistinen – pohdinnan aihe oli se, itkenkö joka ilta yksin sohvan nurkassa silmät päästäni.

Lyhyenä vastauksena jälkimmäiseen: en, mutta pari kertaa kyllä. Jos ikävä ei olisi pari kertaa puskenut esiin ihan rytinällä, olisi ollut enemmänkin aihetta huolestua. Odotin, että ensimmäisen kerran matkalla yksin Dubaista kotiin itkisin koko lentomatkan.

Niin ei käynyt, vaan kauheinta oli päästä kotiovesta sisään yksin. Kotiin, joka oli yhteisemme ja josta olimme yhdessä lähteneet. Tunne oli aivan hirveä, ja seuraavaan aamuun mennessä paheni entisestään. Tuona aamuna ikävä on ollut suurin koko kahdeksan kuukauden aikana.

Murehtimisen sijaan halusin ottaa kokemuksen vastaan päivän kerrallaan ja Suomessa ollessani keskittyä itseeni, ystäviin ja perheeseeni. Tämä aika on ollut erittäin opettavaista, ja on mahtavaa tajuta, miten paljon tästä on jäänyt käteen. Välillä tietenkin käy mielessä miksi tähän lähdettiin, kun kuuntelee Skypen valintaääntä ilta toisensa jälkeen, ja päivän tapahtumien jakaminen ei tapahdukaan sohvalla vieretysten. Kun noista pienistä harmituksista pääsee yli, syy palautuu kyllä mieleen.

Päällimmäinen tunne on silti kiitollisuus tästä kokemuksesta, ja siitä, että uskalsimme lähteä tähän kaikkeen. Olisimme voineet valita “helpomman” tien, mutta olen ylpeä että uskalsimme. Luottamus toiseen mahdollistaa paljon asioita. Päätimme lähteä tähän yhdessä, ja parasta on että tuota päätöstä ei ole tarvinnut epäillä.

Tämä aika on tietyllä tavalla ollut helpompaa kuin ajattelin. Ihminen on sopeutuvainen, ja se pätee myös tässä. Lähdin tähän avoimin mielin ja valmiina oppimaan, ja tuo asenne on helpottanut todella paljon. Muistan olla enemmän läsnä ja nauttia täysillä siitä ajasta, kun olemme yhdessä ja samassa maassa. 🙂

Save

Save

Save

Save

Save

FOLLOW MY ADVENTURES: BLOGLOVIN | FACEBOOK | INSTAGRAM